Olen havahtunut maahanmuuttajien ja ulkosuomalaisten asioista keskusteltaessa siihen, kuinka lähellä omaa elämääni liikutaan. Isoisovanhempani matkustivat 1900-luvun alussa Yhdysvaltoihin siirtolaisina. He palasivat mukanaan äitini isä, jonka isosisko jäi haudan lepoon uudelle mantereelle.

Lapsuuteeni kuuluivat Amerikan-vieraat ja yhä saan joulukortin sieltä. Sukulaisia asuu myös Ruotsissa, Norjassa ja Saksassa. Vanhempani viettävät osan vuodesta Portugalissa. Löytyneekö suomalaista, jonka kaikki sukulaiset ovat aina asuneet vain täällä?

Kuuluin vielä vuosi sitten siihen joukkoon, jotka siirtyvät kadun toiselle puolelle, kun ulkomaalaisen näköinen henkilö katsoo kartta kädessään kysyvänä ympärilleen. Nyt joudun pidättelemään itseäni, etten tarjoa apua, jota ei kysytä.

Perheessämme asui viime vuonna australialainen vaihto-oppilas. Hänen ystäviään eri maista ja mantereilta vieraili kodissamme. Edellisen vuoden oma lapseni vietti ulkomailla, toisissa perheissä. Näiden nuorten kokemusten kautta minäkin äitinä muutuin. Tunsin vahvana sen, kuinka ystävällinen, rakkaudellinen kohtaaminen voi ketjuuntua. Jos jokainen kohtelisi tänne muuttavaa tai täällä vierailevaa niin kuin toivoisi itseään tai omia rakkaitaan kohdeltavan maailmalla, muutos olisi siinä.

Vaaliohjelmamme mukaan vastuullinen maahanmuuttopolitiikka toivottaa maahamme jo muuttaneet ihmiset tervetulleeksi osaksi yhteiskuntaamme ja yhteisöjämme. Muukalaisvihamielisyyttä, syrjintää ja rasismia ei saa hyväksyä missään muodossa.

Olen varma, että ehdokkaidemme asenne lähimmäisiin tukee vahvasti näiden tavoitteiden toteutumista. Hyvä maahanmuuttopolitiikka ei valitettavasti ole näin yksinkertaista, mutta kotoutumisessa keskeistä on mahdollisuus tuntea kuuluvansa joukkoon.