Humanitaarinen kriisi on arkipäivää myös Euroopassa. Tänä kesänä on puhuttu maahanmuutosta, pakolaisista ja muukalaisista.

Yhä kylmenevässä maailmassa voi olla vaikeaa olla idealisti. Mutta mikä on vaihtoehto? Itsensä kovettaminen? Ihmiset eivät koskaan ole numeroita ja tuotantokoneita, vaan eläviä ja tuntevia lähimmäisiä.

Kriisi ei kuitenkaan koske vain tänne tulijoita vaan myös täällä olijoita. Moni suomalainenkin elää nyt kädestä suuhun. Joillekin henkilökohtaisessa kriisissä olijoille viimeisenä siteenä ihmisyhteisöön toimii kenties nettiyhteys, jota kautta pääsee kertomaan mielipiteensä muille. Kielenkäyttö on ajoittain kovaa. Olemisen tuska kun alkaa olla sietämätön. Moni kituuttaa myös hiljaa vaieten. Näköalattomuus koskettaa niin vanhoja kuin nuoria.

Kun oma tilanne on heikko, kynnys lähteä mukaan erilaiseen radikaaliin toimintaan madaltuu. Ihminen, joka kokee elämänsä mielettömäksi ja turhaksi saattaa olla kuin tikittävä aikapommi. Tällainen maaperä on otollinen ääriliikkeiden värväykselle, olivatpa ne kotoperäisiä ja kansainvälisiä. Jos me yksilöinä ja yhteisöinä torjumme nämä ihmiset luotamme, kenen joukoissa he lähtevät taistelemaan?

Jokaisella ihmisellä on tilanteestaan riippumatta luovuttamaton arvo ja ainutkertainen elämä. Poliitikkojen pitää raivata rakenteita paremman elämän tieltä. Yksilö- ja yhteisötasolla kunnioituksen, kuuntelemisen ja avun tarjoamisen ei saa rajoittua samalla tavalla eläviin tai ajatteleviin.

Yhä kylmenevässä maailmassa voi olla vaikeaa olla idealisti. Mutta mikä on vaihtoehto? Itsensä kovettaminen? Ihmiset eivät koskaan ole numeroita ja tuotantokoneita, vaan eläviä ja tuntevia lähimmäisiä. Inhimillisesti tyydyttävää politiikkaa on helppo tehdä taloudellisesti hyvinä aikoina kun kasvu on ripeää vuodesta toiseen. Näinä vaikeina aikoina meidän arvomme punnitaan. Yhteiskunnan asenneilmapiiri muuttuu yksi ihminen ja yksi päätös kerrallaan.