Jäimme KD-ryhmänä Sipilän hallituksen ensimmäisestä välikysymyksestä syrjään nimenomaan sen huonon ajoituksen takia, vaikka jaamme huolen esimerkiksi suunnitelmista suurentaa päiväkotien ryhmäkokoja ja leikata tutkimusmäärärahoista.

Lasten hyvinvoinnista säästäminen on aina lyhytnäköistä. Hallitus esittää päiväkotien ryhmäkokojen kasvattamista, mikä lapsen näkökulmasta tarkoittaa yhä vähemmän henkilökohtaista aikaa ja huolenpitoa. Hoitajalle puolestaan työn vaativuus kasvaa entisestään huomiosta kilpailevan ja oirehtivan lapsijoukon keskellä. Lisäksi päivähoito-oikeuden rajaaminen tuo ryhmiin lisää ”puolikkaita” lapsia, jotka ollessaan samanaikaisesti paikalla ovat hyvin ”kokonaisia” ja kasvattavat ryhmäkoon yli sallitun. Perusopetuksen ryhmäkoot kasvavat, sillä hallitus leikkaa kunnilta ikäluokkien pienentymisestä kertyneen tuen pois.

Kaikkien etu on, että vammainen nuori pääsee työelämään.

Talouspolitiikkakin on arvovalintoja. Minulle hämmentävin leikkauskohde on kehitysvammaisten ja vammaisten nuorten itsenäiseen elämään ja toisen asteen opintoihin valmentavista koulutuksista. Valtiontalouden kannalta näillä summilla ei ole merkitystä, mutta näille nuorille ja heidän perheilleen kysymys on mahdollisuuksien tasa-arvon kieltämisestä. Osatyökykyisten osallistuminen työelämään vähentää eläke- ja tukimenoja ja kerryttää verotuloja. Kaikkien etu on, että vammainen nuori pääsee työelämään.

Sen sijaan haluan suhtautua avoimin mielin oppisopimuskoulutuksen uudistamiseen ja toisen asteen ammatillisen koulutuksen remonttiin. Jos säästöt todella haetaan hallinnon ja rakenteiden uudistamisen kautta eikä opetuksen laatu kärsi ja jatko-opinto mahdollisuudet taataan, niin parhaimmillaan saadaan nykyistä tiiviimpiä urapolkuja.

Talouden tasapainottaminen on välttämätöntä, mutta paikkaa leikkauslistan kärkipäässä en soisi tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnalle. Osaaminen ja koulutusjärjestelmämme – ne ovat kivijalkoja, joita ei ole vara murentaa.