Subsidiariteetti suomennetaan joskus läheisyysperiaatteeksi tai lähivastuuperiaatteeksi. Se juontuu sanoista subsidium ja subsidiarius, jotka viittaavat sekä tukeen että toissijaisuuteen. Toisaalta valtion ja muiden ylemmän tason organisaatioiden on tuettava alemman tason yhteisöjä ja edistettävä niiden elinvoimaisuutta. Toisaalta valtion tulee antaa jälkimmäisille tilaa ja puuttua asioihin vain todellisen tarpeen vaatiessa.

Subsidiariteetti-käsite mainittiin ensimmäisen kerran paavin kiertokirjeessä Rerum Novarum 1891 ja sitä kehiteltiin eteenpäin kiertokirjeessä Quadragesimo Anno, jossa paavi Pius XI kirjoittaa: ”Jos yksityinen ihminen voi omasta aloitteestaan ja omin voimin suorittaa jonkin tehtävän, sitä ei saa ottaa häneltä pois ja antaa yhteiskunnan tehtäväksi. Samalla tavalla on pidettävä epäoikeudenmukaisena sitä, että jokin muu ylempi yhteisö alistaa omaan toimivaltaansa sellaista, mitä pienemmät alempiasteiset yhteisöt kykenevät suorittamaan ja viemään onnelliseen päätökseen.”

Periaatteesta seuraa mm. vanhempien ensisijainen oikeus päättää lastensa koulutuksesta vaikkapa yksityisten koulujen avulla ja valtion pitäisi tukea sitä. Periaate painottaa yksilön kehityksen ja kansalaisyhteiskunnan elinvoiman kannalta perheen, kirkon ja vapaaehtoisjärjestöjen merkitystä

Periaatteen pitäisi sulkea pois EU:n puuttuminen asioihin, joista jäsenvaltio itse kykenee tehokkaasti suoriutumaan kansallisella, alueellisella tai paikallisella tasolla. EU on oikeutettu toimimaan vain, jos jäsenvaltiot eivät tyydyttävästi kykene saavuttamaan esitetyn toimen tavoitteita.

Katoliselle perinteelle on rinnakkainen Hollannin ensimmäisen kd-puolueen 1879 perustaneen kalvinistin Abraham Kuyperin ajatus itsemääräämisen kehistä. Kuyperin mukaan yhteiskunnallisilla ”väliorganisaatioilla”, kuten yliopistot, yritykset ja perheet, on omalla toiminta-alallaan itsemääräämisoikeus, ja poliittisen vallan ei pidä turhaan rajoittaa niiden järjestäytymistä ja toimintaa.

Kalvinisteilla erilaiset sosiaaliset organisaatiot näyttävät olevan samalla tasolla, katolisessa ajattelussa on hierarkia: alimpana tärkeimpänä peruskehänä on perhe, sitten kansalaisyhteiskunta, valtio ja kirkko. Molemmat ajatteluperinteet kuitenkin torjuvat sekä valtion että yksilön ylivallan ja pyrkivät vahvistamaan kansalaisyhteiskunnan yhteisöjä.

Subsidiariteetista on tullut EU:n lainsäädännön keskeinen toissijaisuusperiaate, eli alemmat yhteisöt ovat ensisijaisia. Siihen liittyy suhteellisuusperiaate, eli EU:n toimet eivät saa olla suhteettomia. Toissijaisuusperiaate palvelee tilanteissa, joissa EU:lla ei ole yksinomaista toimivaltaa vaan jäsenmaiden kanssa jaettu toimivalta. Periaatteen pitäisi sulkea pois EU:n puuttuminen asioihin, joista jäsenvaltio itse kykenee tehokkaasti suoriutumaan kansallisella, alueellisella tai paikallisella tasolla. EU on oikeutettu toimimaan vain, jos jäsenvaltiot eivät tyydyttävästi kykene saavuttamaan esitetyn toimen tavoitteita.

Jos kolmasosa jäsenmaista katsoo jonkin EU:n esityksen rikkovan toissijaisuusperiaatetta, esitystä on muutettava. Jälkikäteenkin voidaan säädös haastaa EU-oikeuteen, mutta oikeus ei ole koskaan todennut periaatteen rikkomista. Vaikka subsidiariteettiperiaate on sinänsä selkeä, EU-oikeudellisesti ja käytäntöön soveltamisessa se on tulkinnanvarainen.

Suomen KD:n kannalta on ongelma, että lähes kaikissa yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuissa EU:n voi tulkita tuovan jonkinlaista lisäarvoa. Suomen KD:n tulkintatapa on paljon tiukempi: päätöksenteon siirtämiseen EU-tasolle ei riitä, että EU tuo jotain lisäarvoa, EU:n tuoman lisäarvon tulee olla välttämätön päätettävän asian hoitamiseksi. KD:lle on tärkeää pitää päätöksenteko kansallisissa käsissä ja minimoida EU:n osuus.

EPP:n poliittisessa ohjelmassa vuodelta 1978 todetaan, että “poliittinen valta on hajautettava aina kun se on mahdollista”. EPP:n periaateohjelman mukaan kansalaisten osallistuminen julkisen vallan kaikille tasoille on välttämätöntä todellisessa demokratiassa. Pyrkimys on alhaalta ylöspäin demokratiaan, joka kumpuaa yksilöistä, perheistä ja lähiyhteisöistä, joita palvelemassa ovat alueelliset, kansalliset ja EU-tason vallankäyttäjät. Paitsi hajauttaa, vallankäyttöä pitää kontrolloida, siksi sen läpinäkyvyys on tärkeää.