Helsingin yliopiston uusi tutkimus osoittaa, miten pohjoismaisen hyvinvointivaltion idea on tuotu Suomen hallitusohjelmiin, miten sitä on muokattu, vahvistettu ja kuinka se on lopulta poistettu.

Tutkimustulokset viittaavat jopa niinkin hiljattain kuin vuosina 2014 ja 2015 tapahtuneeseen paradigman muutokseen. Uuden tutkimuksen mukaan pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon liittyvien keskeisten käsitteiden vesittyminen ja poisjättö hallitusohjelmissa tapahtui Alexander Stubbin (2014) ja Juha Sipilän (2015) aikana.

Tutkimuksessa tarkastellaan hallitusohjelmia 1950-luvulta nykypäivään. Kyseessä on ainutlaatuinen ja merkittävä kuvaus siitä, miten Suomen poliittinen järjestelmä toimii ja miten poliittinen johto on määritellyt pohjoismaisen hyvinvointimallin.

– Tarkastelemme erityisesti sosiaali- ja terveysalaa ja osoitamme, miten kehitys on johtanut sote-uudistukseen, dosentti Matilda Hellman Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta kertoo.

Aikaisemmin on hyvinvointivaltion alasajosta puhuttaessa usein viitattu Esko Ahon hallitukseen ja 1990-luvun alun lamaan. Aikaisemmissa tutkimuksissa on esimerkiksi osoitettu, miten tuolloin tehtiin julkisen sektorin säästöpolitiikkaa, eikä muutoksia ole tullut edes talouden elpymisen jälkeen.

Koalitiohallitukset ovat olleet hyvinvointivaltion takaajana

Hallitusohjelmat voidaan jakaa kolmeen eri aikakausryhmään.  Sen mukaan hyvinvointivaltiota oltiin rakentamassa vuosien 1950 ja 1970 välillä.

1980- ja 1990-luvulla mallia kehitettiin ja vahvistettiin, mutta 2000- ja 2010-luvulla hallitusohjelmissa alettiin puhua aiempaa harvemmin klassisista pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon liittyvistä ideoista, kuten universalismista ja tasa-arvosta.

Kolme hallitusohjelmaa eroaa joukosta. Ne ovat pääministeri Paavo Lipposen toinen ohjelma (1999), jossa on vahvaa hyvinvointipoliittista eetosta sekä pääministeri Jyrki Kataisen ohjelma (2011), jossa hyvinvointi-instituutiot mainitaan osana yksityiskohtaista suunnitelmaa, sekä nykyinen Juha Sipilän ohjelma (2015). Se eroaa näyttävästi muista puhuttelun ja muotonsa puolesta, ja siitä myös puuttuu hyvinvointipolitiikka sanan pohjoismaisessa merkityksessä.

– Tutkimuksemme osoittaa, miten poliittinen järjestelmämme osittain takaa hyvinvointivaltioidean säilymisen koalitiohallituksissa, Hellman sanoo.

– Kun päätöksenteossa on pakko neuvotella ja tehdä kompromisseja, poliittiset tavoitteet kirjataan yksityiskohtaisesti, jolloin hyvinvointivaltion rakenteet tehdään näkyviksi. Jyrki Kataisen sixpack-hallitus (2011) on tästä hyvä esimerkki, vaikka sitä ei tuolloin pidetty erityisen hyvinvointivaltiomyönteisenä, Hellmann huomauttaa.

Sipilän hallitus on ollut yhtenäisempi muutosinnostuksessaan ja myös ideologisesti katsottuna. Nykyinen hallitusohjelma muistuttaa tutkijoiden mukaan pikemminkin liikemaailman toimintasuunnitelmaa, mikä mahdollistaa enemmän ”managerialismia” ja ylhäältä johtamista.

– On ollut vahva poliittinen tahto yksinkertaistaa hallitusohjelmia ja jättää enemmän tilaa päätöksentekoon sitä mukaa, kun niitä käsitellään, Hellman sanoo.

Tutkimuksessa todetaankin, että nykyisen hallitusohjelman muoto ja sisältö kielivät asenteesta, jonka mukaan maatamme johdetaan suuryrityksen lailla parhaiten ylhäältä.

Hellmanin mukaan suomalainen hyvinvointiyhteiskunta muuttuu tämän ideologisen paradigman muutoksen myötä, sillä siinä korostetaan yksilön kykyä tehdä valintoja. Sote-uudistus on selkeä askel tähän suuntaan.

– Vaikka tutkijat ovatkin osoittaneet muutoksen ja tutkineet sitä jo jonkin aikaa, meillä on nyt selkeitä tuloksia poliittisen johdon suunnanmuutoksesta. Suomi on ottanut askeleen täysin uuteen suuntaan.

Helsingin yliopiston tutkimus tehtiin Sosiaalitieteiden laitoksessa, Hellmanin johtamassa CEACG-tutkimusryhmässä (Centre for Research on Addiction, Control and Governance).