Suomen ensimmäinen arvopuolue 60-vuotias – Ärhäkkä protestiliike on nyt vastuunkantaja
2.5.2018 klo 09:42
Politiikka
Merja Eräpolku
Vuoden 1978 menestyksekkäitten presidentinvaalien jälkeen Suomen Kristillisdemokraattien eli silloisen Suomen Kristillisen Liiton 20-vuotisjuhla Helsingin yliopiston juhlasalissa kokosi lähes 800 osanottajaa.
Suomen Kristillinen Liitto syntyi jo 1958 kristillis-yhteiskunnallisena protestiliikkeenä. Vuosikymmenten varrella siitä on kehkeytynyt luotettu yhteistyökumppani, kristillisdemokraattinen puolue.
SKL perustettiin, koska haluttiin jarruttaa yhteiskunnan maallistumista ja tarjota vastavoima vallalla olleelle vasemmistolaiselle kulttuuriradikalismille. Tyytymättömyyttä oli myös Kekkosen valtakauteen. Mukaan politiikkaan veti halu edistää kristillisiä arvoja yhteiskunnallisten päätösten pohjana.
– SKL oli kulttuurimurroksen jarrumies tilanteessa, jossa vasemmistoradikalismin kärki kohdistui kristilliseen opetukseen ja vaati vapautta ajan hengessä, toteaa pitkäaikainen vaikuttaja ja entinen kansanedustaja Jouko Jääskeläinen.
Vuoden 1988 kuntavaalijuliste. Tuolloin kunnanvaltuutettuja saatiin 273. Kuvassa nurmijärveläinen nuoriso-ohjaaja Martin Ruponen, joka oli SKL:n ensimmäisiä kunnanvaltuutettuja.
SKL:n ensimmäisistä keskeisistä toimijoista valtaosa tuli Kokoomuksesta, useita myös sosialidemokraateista. Etenkin alussa liikkuvuus puolueiden välillä oli kohtuullisen suurta – sisään ja ulos. Aluksi SKL:n ydinryhmä koostui pääosin muutamasta kymmenestä luterilaisesta, akateemisesta miehestä.
Myöhemmin jäsenistö on edustanut varsin tasaisesti erilaisia ammattialoja ja monia hengellisiä taustoja. Liike veti mukaansa aiemmin puolueisiin sitoutumattomia kristittyjä, jotka heräsivät yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.
Haastetta Kristillisen Liiton kehittymiseen toi se, että puoluekenttä oli rakentunut pitkälti jo viime vuosisadan alussa. Monet arvokonservatiivit olivat löytäneet poliittisen kotinsa jo alkiolaisesta Keskustapuolueesta ja koti-uskonto-isänmaa -linjalla olevasta Kokoomuksesta. Myös kristillisellä työväenliikkeellä oli omat toimintakanavansa.
Evankelis-luterilaisen kirkon johto suhtautui ajatukseen erillisestä kristillisestä puolueesta varsin kielteisesti. Toisaalta vapaissa suunnissa ei politiikkaan osallistumista pidetty hyvänä.
Lohjalainen Timo Träff työskenteli puolueen järjestöpäällikkönä 1978-1981, jolloin puolue oli 20-vuotias ja takana oli useita voitokkaita vaaleja.
Vaikka SKL:n tarkoitus oli asettaa ehdokkaita vaaleihin, oli rooli puolueena alussa epäselvä. Se rekisteröityi puolueeksi vasta 1970.
– Meillä oli hyvin raamatullinen perusta, ehkä liiankin hengellinen välillä. Tilaisuudet saattoivat olla puoliksi raamattutunteja, muistelee järjestöpäällikkönä 70-luvun lopulla toiminut Timo Träff.
Sdp-taustaisen puheenjohtajan Olavi Majlanderin aika 70-luvun alussa oli ”hienotunteista johtajuutta”, mutta Raino Westerholmin linja oli räväkämpi.
– Välillä sai olla varpaat kippurassa, mikä profetia tulee julkisuuteen. Mutta toisaalta saatiin herätettyä uskovia mukaan poliittiseen toimintaan. Jotakin siitä alkukantaisuudesta pitäisi saada takaisin, jotta saataisiin mukaan ne uskovat, jotka tällä hetkellä äänestävät muita puolueita. Ei kuitenkaan pidä toistaa tehtyjä virheitä, Träff pohdiskelee.
Puolue halusi terävöittää poliittista profiiliaan ja kiinnittyä tiukemmin kansainväliseen kristillisdemokraattiseen puolueperheeseen.
Puolue on pohjoismaisten sisarpuolueittensa tapaan joutunut kantamaan suorapuheisen protestipuolueen imagoa vuosikymmeniä.
1970-luku oli vahvaa kasvun aikaa. Eduskuntaan ja kunnanvaltuustoihin avautuivat ovet isommin 1972. SKL sai hajotusvaaleissa kolme kansanedustajaa valtakunnallisessa vaaliliitossa SMP:n kanssa. Kunnanvaltuutettuja saatiin 134. Eri puolilla maata syntyi ahkerasti piirejä ja paikallisosastoja.
Poliittisten voittojen jälkeen 80-luku toi mukaan useita karvaita pettymyksiä. 1983 eduskuntavaaleissa yhteistyö Keskustapuolueen kanssa johti epäonnistumiseen: kymmenen kansanedustajan ryhmä typistyi kolmeen. Romahdus loi kriisin puolueen sisälle ja monet vastuunkantajat vaihtuivat. Esko Almgren luotsasi puoluetta läpi vaikeimpien vuosien.
90-luku oli jälleen eteenpäin menon aikaa. Ensimmäinen jakso hallituspuolueena osui tosin pahimpaan lama-aikaan. Kannattajakunnan kriittisyys integraatiota kohtaan aiheutti sen, että Ahon hallituksen kehitysyhteistyöministerinä toiminut Toimi Kankaanniemi erosi tehtävästään kolmen vuoden jälkeen, kun hallitus päätti suosittaa EU-jäsenyyden hakemista.
Vuosikymmenen lopun Kristillinen liitto kävi läpi sisäistä muutosprosessia, jonka seurauksena puolue vaihtoi toukokuun 2001 puoluekokouksessa puheenjohtaja Bjarne Kalliksen johdolla nimensä Kristillisdemokraateiksi.
– Puolue halusi terävöittää poliittista profiiliaan ja kiinnittyä tiukemmin kansainväliseen kristillisdemokraattiseen puolueperheeseen, kertoo silloin päätoimittajana hanketta ajanut Esa Erävalo.
Tämä näkyi myös toimintatapojen muutoksina ja politiikan tekemisen ammattimaistumisena. Uusia ihmisiä tuli mukaan toimintaan. Odotukset olivat suuret. 2003 saatiin eduskuntavaalien kannatusennätys, 5,3 % ääniosuus, mutta kansanedustajien määrä putosi kymmenestä seitsemään.
– Oli pakko oppia elämään ilman vaaliliittoja, kun vaaliliittokumppanit oppivat kuinka hyvin KD osaa keskittää ääniä. Myös virheitä tehtiin.
Päivi Räsäsestä tuli 2004 puolueen ensimmäinen naispuheenjohtaja. Siitä alkoi aika, jolloin keskeisissä vastuutehtävissä naisia on ollut miehiä enemmän. Myös selkeä enemmistö jäsenistöstä on naisia.
– On paradoksaalista, että juuri eduskunnan konservatiivisin ja vähiten feministinen puolue on naisten hallinnassa. — puolueen naisilla on oikeasti mahdollisuus edetä omilla kyvyillään, kirjoitti räväköistä teksteistään tunnettu toimittaja Tuomas Enbuske Apu-lehden blogissaan 2015.
Räsäsen pääsy ministeriksi Kataisen kuuden puolueen sixpack-hallitukseen, painava sisäministerin salkku sekä hyvät neuvottelutaidot osoittivat, että KD:sta todella on kehittynyt vastuunkantamiseen kypsä ja yhteistyökykyinen poliittinen toimija.
Puolueen peruslinjaa ja toimintatapoja koskevat ristiriidat, joita lähinnä nimenmuutosprosessin aikana esiintyi, hälvenivät 2000-luvun puoliväliin tultaessa. Viimeistään Sari Essayah’n europarlamenttikauden myötä yhteistyö eurooppalaisella tasolla muuttui luontevaksi osaksi puolueen toimintaa.
KD on tarjonnut varteenotettavan arvokonservatiivisen vaihtoehdon myös ruotsinkielisille äänestäjille. Kaksikieliset kansanedustajat, kuten Peter Östman, ovat olleet näkyvissä rooleissa myös puolueen ja eduskuntaryhmän johdossa.
2015 alkaneen oppositiokauden aikana KD on saanut hallituksen suunnalta kehuja rakentavasta yhteistyöstä ja asiantuntemuksesta. Puolueen imago-ongelmien helpottumisesta näyttäisi kertovan se, että niin Essayah kuin Räsänenkin ovat tuoreissa kyselyissä sijoittuneet hyvin arvostetuimpien ja luotetuimpien nykypoliitikkojen listoilla.