Kristillisdemokraattien 60-vuotisjuhlia vietettiin Vanhalla Helsingissä. Hienossa juhlassa kuultiin upeaa musiikkia ja toinen toistaan parempia puheita. Yksi kuitenkin oli ylitse muiden. KD:n Grand Old Man Esko Almgren piti sellaisen intoa ja tunteen paloa täynnä olevan puheen, jollaista  tämän päivän politiikan tekijöiltä ei ole kuultu.

Sain kosketuksen 60 vuoden taakse, KD:n perustamisen alkuaikoihin, jolloin sisäinen palo ajoi ihmiset toimimaan ja perustamaan Suomeen uuden, kristillisiin arvoihin pohjautuvan puolueen.

Olisiko kypsän iän saavuttaneen puolueen löydettävä uudestaan intohimo, mietittävä uudelleen, miksi olemme olemassa ja kenen puolesta taistelemme?

Teemat niiltä ajoilta eivät juuri ole muuttuneet.  Kristillisdemokraatteja tarvitaan nyt jopa enemmän kuin vuosikymmeniä sitten. Mutta mihin on kadonnut palo ja intohimo?

Huhtikuun KD-lehden etusivun otsikko kuvastaa puolueen nykytilaa: ”Ärhäkkä puolue on nyt vastuunkantaja”. Toki vastuuta politiikassa pitää kantaa – mutta vastuuta mistä?  Kannammeko vastuuta köyhyydessä elävistä eläkeläisistä, arjen haasteiden kanssa kamppailevista lapsiperheistä tai homesairauksien kanssa taistelevista, kaiken menettäneistä lähimmäisistämme vai onko vastuumme ensisijaisesti valtion kirstussa?

Olisiko kypsän iän saavuttaneen puolueen löydettävä uudestaan intohimo, mietittävä uudelleen, miksi olemme olemassa ja kenen puolesta taistelemme? Maustaako mauton suola? Mitä äänestäjä kaipaa?

Pelastusarmeijan perustaja William Booth on innoittanut minua:

”Niin kauan kuin naiset itkevät, lapset kulkevat nälkäisinä, yksikin juomari tai eksynyt tyttö on kadulla tai yksikin sielu on pimeydessä vailla Jumalan valoa, tahdon taistella.”

Mietitäänkö hetki, mitä pidämme tärkeänä ja minkä puolesta taistelemme?