Pääkaupunkiseudun kunnat haluavat korvata ruokajonot yhteisaterioilla. Riskinä on, että apu ei enää tavoita niitä, jotka sitä eniten tarvitsevat, ja avuntarvitsijat eristetään omaksi köyhien joukoksi, huomauttaa leipäjonoja tutkiva sosiologi Tuomo Laihiala.

Tuomo Laihiala ottaa kantaa ruokajonojen purkamiseen yhdessä tutkijakollegansa Minna Mattila-Aallon kanssa Aikuiskasvatus-tiedelehden tuoreimmassa numerossa. Kansanedustaja Antero Laukkanen (kd) yhtyy samaan huoleen ja tutkijoiden arvioihin.

Ajatus on perustaa kaupungin rahoittama hävikkiruoan varastointi- ja logistiikkakeskus, josta jaetaan hävikkiruokaa hyväntekeväisyystoimijoille. Ajatus on muokata ruoka-apua sellaiseksi, että sitä ei tarvitse jonottaa. Samalla lisätään avunsaajien osallisuutta. Yksi vaihtoehto ruokakasseille on yhteisruokailu, jota on tälläkin hetkellä tarjolla monessa paikassa pienessä mittakaavassa.

Järjestötukea saisivat vastedes vain avuntarjoajat, jotka sitoutuvat poistamaan ruokajonoja ja lisäämään avunsaajien osallisuutta ja yhteisöllisyyttä.

– On annettu suoraan ymmärtää, että rahaa ei riitä niille toimijoille, jotka eivät halua osallistua kokeiluihin, esimerkiksi perustaa hävikkiruokaravintolaa, vaikka olisivat käytännössä tähän asti varsin menestyksekkäästi vastanneet massiivisesta ruoan jakamisesta, Laihiala sanoo.

Häntä huolestuttaa, että ruoka-apu tavoittaa tulevaisuudessa vain pienen osan avuntarvitsijoista ja rahoitus menee vain pienen joukon osallisuuden kehittämiseen.

– Kaikkein heikoimmassa asemassa ja jaksamisensa äärirajoilla olevien tilanne heikkenee nykyisestään, jos rahoituksen uudelleenkanavointi lakkauttaa matalimman kynnyksen avustamisen, Laihiala arvioi.

Köyhien rekisteri olisi nöyryyttävä

Ruoka-avun kehittämishankkeissa osallisuus tulkitaan osallistamiseksi johonkin toimintaan tai vain mukana olemiseksi. Osallisuus kasvaa, kun avunsaaja voi osallistua toisten avunsaajien kanssa yhteisruokailuun.

Tässä on törmätty ongelmaan, että köyhät pitää rekisteröidä, jotta he voivat osoittaa oikeutensa ilmaiseen ruokaan. Avunsaajasta rekisteröinti voi tuntua vaikealta ja nöyryyttävältä.

– Ne, jotka voivat oikein huonosti, eivät pysty välttämättä ottamaan osaa rekisteröimisprosesseihin tai haastatteluihin. Ne taas jotka pitävät yllä kunniallista julkisivua ja häpeävät köyhyyttään, eivät halua tulla tunnistetuksi, sillä köyhyydestä toiselle ihmiselle kertominen on monelle vaikeaa, leipäjonojen tutkija kuvaa.

Osallisuuden kasvattamisessa monimutkainen, ruoka-apuun perustuva avustusjärjestelmä on Laihialan ja Mattila-Aallon mukaan tehoton.

– Kaupungin tulee panostaa toimiin, joilla vähennetään köyhyyttä, kuten asumiskustannusten kohtuullistamiseen ja jalkautuvan sosiaalityön lisäämiseen. Hyvinvointivaltion tulee etsiä sosiaalipolitiikan avulla ratkaisuja, jotka kitkevät hyväntekeväisyyden tarvetta ja lieventävät köyhyyttä, tutkijat tiivistävät viestinsä.

Laukkasen mielestä monilta yhteisöllisyyttä ajavilta köyhyysteoreetikoilta puuttuu kokemusasiantuntijuus. Siksi se, millaista hätää ja avuntarvetta leipäjonoissa on, ei ole heille kunnolla avautunut.

– Leipäjonoissa on hyvin monenlaisista tilanteista ja taustoista tulevia ihmisiä. Leipäjonossa olemiseen ei tarvitse olla mitään erityistä syytä – riittää, että on nälkä ja rahat tilapäisesti loppu tai palkkatulo ei riitä. Niitä, jotka tarvitsevat yhteisöllisyyttä tai yhdessä tekemistä on murto-osa, Laukkanen arvioi. Hän tuntee ruoka-aputyötä ruohonjuuritasolla Hyvä Arki ry:n puheenjohtajana.

Monet leipäjonojen asiakkaista ovat täysin syrjäytyneitä.

– Välttämättä heillä ei ole enää pankkitietoja eikä omaa osoitetta. Lähes ainoa, mihin he kykenevät on jonoon tuleminen. Nämä ihmiset tarvitsevat auttajia. Näitä auttajatahoja on yhteiskunnan tuettava, sanoo Laukkanen.

– Nämä uudet hankkeet, yhteiset pöydät ja keskusvarastot, ovat huomattavasti kalliimpia kuin nykyiset kolmannen sektorin tuottamat palvelut. Parempi olisi tukea järjestöjä antamalle heille tukea ja tiloja. Niillä osaaminen ja tahto ovat kohdillaan.