Heräsitkö sinäkin pieneen maanjäristykseen yhden aikaan viime lauantain vastaisena yönä? Se todellakin tapahtui: yksi vuosikymmenen merkittävimpiä poliittisia tapahtumia. Huomasit varmaan mannerlaattojen liikahduksen?

Britannia siis erosi virallisesti Euroopan unionista 1. helmikuuta 2020 klo 01. Keskiviikkona 29.1. Brexit-puolueen Nigel Farage piti europarlamentissa viimeisen, vähintään retorisesti nerokkaan solvauspuheensa EU:lle, julistaen sen antidemokraattiseksi ja haitalliseksi. Kansallismielisille Farage lienee Euroopan suurimpia sankareita.

Hetken aikaa saattoikin tuntua hyvältä, kun brexit saatiin viimein muodollisesti eteenpäin ja voitiin heiluttaa Union Jackia europarlamentissa kaikkien nenän edessä. Eroprosessi on kuitenkin vasta alussa ja tosiasiassa juuri mitään konkreettista ei brittimeppien ulosmarssin lisäksi ole vielä tapahtunut. Neuvottelut kauppa-, tulli- ja muista sopimuksista ovat vaikeat ja isoja haasteita liittyy myös esimerkiksi Pohjois-Irlannin tilanteeseen. Tilanne voi 11 kuukauden päästä näyttää aivan erilaiselta.

Silläkin mahdollisuudella yhä spekuloidaan, ettei Britannia lopulta eroakaan, tai että se palaa pian maitojunalla takaisin neuvotteluihin, kun ”itsenäisyys” ei avaudukaan niin auvoisena kuin luultiin. Lisäksi Britannian nuori sukupolvi on vanhempiaan Eurooppa-myönteisempi.

Eli voiko EU:sta erota?

Kysymys on siis edelleen jossain määrin auki, sillä eron hintalappu ei ole todellakaan vielä paljastunut Britannialle.

Onko EU siis noidankehä, musta aukko, josta ei pääse pois ainakaan ilman pahoja vaurioita? EU-sopimukseen sisältyy ajatus ”jatkuvasti lähentyvästä unionista” (ever closer union). Jo aikanaan ymmärrettiin, että unionin tiivistymisprosessin täytyy pysyä jatkuvasti liikkeessä.

Liike on siis välttämätöntä – päämäärä ei niinkään. Ja siitä päämäärästä meillä ei varsinkaan ole yksimielisyyttä: liittovaltio, valtioliitto, vai jotain siltä väliltä? Eteen vai taakse, kaasua vai jarrua? Sanotaan, että EU:lla olisi vakavan itsetutkiskelun paikka, mutta kuvittelemmeko tämän ”itsetutkistelun” kiinnostavan bulgarialaista luumunviljelijää tai putkimiestä Puolangalla? Ei se ole ”meidän” asiamme.

Take back control!

Olen alkanut ymmärtää brittejä. Tunne siitä, että oma elämä ja oman maan tulevaisuus eivät ole enää omissa käsissä on turhauttava. Kapina nousee turhautumisesta. Tällä kertaa tosin kapinaan ei noussut nuori sukupolvi, vaan vanhemmat. O tempora o mores!

Itsenäisyys oli Briteissä voittava altavastaajanarratiivi. Siihen kuului ajatus oman tulevaisuuden haltuun ottamisesta tahdottomuuden sijaan: take back control!

Eurooppa on liian kaukana ja liian iso ollakseen ME.

Eurooppapolitiikassa ja brexitissä on siis kyse identiteetistä. Useimmille meistä Eurooppa, EU on liian iso ollakseen ”me”. Ja tässä on EU:n ongelman ydin. Eurooppa on aina liian kaukana: liian kaukana Suomesta, liian kaukana Britanniasta, liian kaukana Italiasta, Saksasta, Kreikasta. Ja asiat ovat niin kuin ne koetaan.

Miten Euroopan saisi taas kiinnostavaksi?

Eurovaaleissa asioista voisi päättää, mutta tylsä ja utuinen europäätöksenteko ei kiinnosta. Myöskään EU:n oman tiedotuksen tai tiedotusvälineiden raportoinnin taso EU-politiikan tapahtumista eivät ole olennaisesti parantuneet 20 vuodessa. Eurooppapolitiikka on kuivaa, tietoa on aivan liikaa ja kokonaisuudet aivan liian isoja yhden ihmisen hahmotettaviksi. Mikä edes on oleellista? EU:lla ei myöskään ole selkeitä kasvoja.

Eurokriisi ja pakolaiskriisi 2015 saivat EU:n natisemaan liitoksissaan. Kenties on niin, että ainoa, joka Euroopan tai EU:n instituutiona voisi pelastaa, olisi jälleen kerran ulkoinen uhka. Mutta sitä en osaa sanoa, koetaanko taloudellisen tai ulkopoliittisen kilpailuasetelman heikentyminen suhteessa vaikkapa Kiinaan, Venäjään ja Yhdysvaltoihin riittävänä uhkana, joka saisi integraation syventämisen kannatuksen yhtäkkiä pomppaamaan. Ilmastonmuutoksen vastainen taistelu on toinen tarjokas yhdistäjäksi, mutta hyvältä ei senkään suhteen näytä.

Mikä Euroopan unioni on ja mikä on sen tarkoitus? Tästäkin on hyvin monta tulkintaa. Ainakin se on historiallisesti ainutlaatuinen kokeilu tuoda vapaaehtoispohjalta yhteen joukko enemmän tai vähemmän demokraattisesti hallittuja kansoja, joilla on keskenään hyvin erilaiset kieli, kulttuuri ja historia.

Toisaalta EU on ytimeltään rauhanliike. Tai vielä tarkemmin sanottuna, se eurooppalainen sodanjälkeinen rauhanliike, joka yhdentymiskehityksen teki mahdolliseksi, on Eurooppaa kaikkein idealistisimmillaan: aitoa sovinnon ja vuorovaikutuksen etsimistä kansojen välillä. Valmiutta maksaa hintaa suhteesta. EU oli sopimus, joka rakentuu suhteen, tuntemisen varaan. Ehkä EU kasvoi liian nopeasti – emme enää tunne toisiamme. Tutut kasvot eivät enää erotu väenpaljoudesta.

EU:ssa on paljon hyviä asioita: Erasmus -ohjelma, yhteisiä tutkimushankkeita, yhteisiä ympäristö- ja muita standardeja, kaupan esteiden purkua ja paljon muuta. Näin tulkittuna EU ei ole itsessään kovin tärkeä. Sen piti alun perinkin olla vain väline rauhaan ja yhteyteen. Uuteen maailmantilanteeseen sitten saa keksiä parempia välineitä. Mutta inter regnum – siitä tulee vaikeaa. Sillä jos EU:sta eroaminen onkin Britannialle vaikeaa, olisi vaikkapa EMU:n purkaminen vielä monin verroin vaikeampaa.

Mitä ”me” siis haluamme?

Kirjoittaja työskentelee avustajana Kristillisdemokraattisessa eduskuntaryhmässä ja Ajatushautomo Kompassin toiminnanjohtajana. Kirjoittaja ei ole koskaan käynyt Brysselissä.