On tärkeää, että ihminen tutkii jumalasuhdettaan ja rukouselämäänsä. Näin muistuttaa kirkkoherra Arto Antturi.

Meilahden koronaosastolla hän on tehnyt herkällä mielellä tutkistelua omalta kohdaltaan pian parin viikon ajan.

Laaja esirukoustuki on murtanut terävänä teologina, kirkollisena vaikuttajana ja Radio Dein Syvemmän oppimäärän isäntänä tunnetun miehen. Arto Antturi myöntää, ettei osannut epidemian alkaessa pelätä sairautta omalle kohdalleen. Eikä kukaan osaa sanoa, mistä se häneen tarttui.

– Kun oireita tuli, ajattelin, että tilastollisesti todennäköisintä on saada varsin lievä sairaus. En ensin osannut ajatella, että näin kova tauti tulisi omalle kohdalle.

Puhelimen päässä on Meilahden tilapäiseltä keuhko-osastolta tavoitettu mies, joka pystyy jo hiljakseen puhumaan. Ääni tosin ei kuulosta lainkaan samalta kuin ennen.

Pitäjänmäen seurakunnan kirkkoherrana Arto Antturi vastasi yhteisönsä toimenpiteistä koronan torjumiseksi ja huolehti, että monenlaisia turvatoimia toteutettiin.

– Kehotin työntekijöitä välttämään esimerkiksi sitä, että kahvihuoneessa olisi useampia samaan aikaan. Itse käytin hanskoja koko ajan työhuoneen ulkopuolella.

Koen saaneeni erittäin hyvää hoitoa. Kun olin kotona, sain hyvin tietoa Helsingin kaupungin koronavirusneuvonnasta.

Koronaoireita havaittuaan hän oli yhteydessä työterveyteen ja sai sieltä pyynnöstään lähetteen testeihin – tosin vain omalla kustannuksella. Jo seuraavana päivänä tuli epäilykset vahvistanut vastaus, ja parin päivän päästä soitto tartuntoja jäljittävältä infektiolääkäriltä. Varovaisuuden ansiosta eristykseen joutui vain puoliso. Tutuksi tuli koko lajitelma koronainfektiolle tyypillisiä oireita.

– Koen saaneeni erittäin hyvää hoitoa. Kun olin kotona, sain hyvin tietoa Helsingin kaupungin koronavirusneuvonnasta.

Reilun viikon sairastamisen jälkeen puhelimessa suositeltiin menemään Malmin sairaalaan tarkistukseen.

– Siellä otettiin hyvin vastaan. En itse ymmärtänyt vielä, kuinka vakavaa tämä sairaus on. He lähettivät Meilahteen erikoishoitoon. Minut tuotiin torstaina 2. huhtikuuta ennen puoltayötä, juuri kun elinsiirto-osastosta muutettu uusi keuhko-osasto oli avattu. Taisin olla sen ensimmäinen potilas.

Haastattelua tehtäessä Arto Antturi on ollut osastolla 12 päivää. Käänne parempaan on tapahtunut, kuume on poissa ja olo parempi, jopa ruoka maistuu ja puhuakin voi, mikä ei vielä muutama päivä sitten onnistunut.

Keuhkojen hapetuksen palautuminen tulee viimeisenä ja hitaasti.

– Monta vuorokautta on mennyt hyvään suuntaan, olen kiitollinen Jumalalle. Edelleen tarvitsen kuitenkin lisähappea, vaikka sen määrää on pystytty laskemaan. Keuhkojen hapetuksen palautuminen tulee viimeisenä ja hitaasti.

Lääkärit ovat varovaisia ennustamaan kehitystä, sillä tauti on arvaamaton ja voinnissa voi tapahtua nopeitakin muutoksia. Mutta jos hyvin sujuu, joidenkin päivien kuluttua voi alkaa ajatella kotiin pääsyä. Toisin oli reilu viikko sitten, kun Arton kunto heikkeni ja kuume sahasi.

– Hiljaisen viikon alkaessa kuntoni heikkeni, ja lääkäri joutui miettimään siirtämistäni teho-osastolle. Ymmärsin, että se tarkoittaa pois tästä maailmasta, koska ihminen ei kestä hengityskonetta valveilla.

– Tällainen vakava ja rasittava toimenpide tuntui pelottavalta. Mutta se ajatus oli vain pakko hyväksyä, sitten olin rauhallinen asian kanssa. Teholle joutuminen kuitenkin vältettiin kasvattamalla lisähapen määrää.

Arto Antturi kiittelee hyvää hoitoa poikkeusoloissa.

– Osastolla on paljon hoitajia, jotka on siirretty muilta osastoilta ja koulutettu nopeasti koronapotilaiden hoitamiseen, esimerkiksi eristykseen ja desinfiointiin. Joistakuista on huomannut, että he ovat joutuneet hieman enemmän miettimään tai etsimään, kun asiat eivät ole olleet tuttuja.

– Pääsiäisviikonloppu oli toki poikkeuksellinen, lääkäri kävi kiirastorstaina ja kertoi seuraavan kerran tulevansa pyhien jälkeen tiistaina. Onneksi omalla kohdallani vaarallisin vaihe oli jo ohi.

Sairastuminen on ollut myös henkisesti kova prosessi. Ensimmäiset kahdeksan sairauspäivää meni kotona kovassa kuumeessa ja vatsataudissa, paino tippui useita kiloja, mitään ei pystynyt syömään. Arto kertoo erikoisesta kokemuksesta.

– Näin silloin sekavia unihoureita, mutta niiden keskellä oli ihmeellinen selkeys. Tärkeät asiat, kuten oikea ja väärä, olivat selviä. Kun normaalia elimistön toimintaa ei ole, jotkut sellaiset asiat, jotka helposti normaaliarjessa unohtuvat, kirkastuvat.

– Itkin paljon ja edelleen mieli on todella herkkä, mutta yritän välttää itkemistä nuhan vuoksi, sanoo mies, jonka äänestä kuuluu sanomattakin koko ajan, että äärimmäisen herkillä ollaan.

Ymmärrys siitä, miten rukous yhdistää, mursi minut.

Arto Antturin vaimo Tiina Antturi työskentelee Suomen World Visionin toiminnanjohtajana. Eristyksissä etätöitä tehnyt vaimo joutui hänkin kokemaan kovia: ensin katkesi akillesjänne yksinäisellä metsälenkillä ja sitten tuli koronatartunta.

Tiina-vaimon Facebookissa välittämä rukouspyyntö puolison vakavan tilanteen puolesta sai ison joukon tuttuja ja tuntemattomia rukoilemaan.

– En kokenut sitä tunteellisena asiana, mutta ymmärrys siitä, miten rukous yhdistää, mursi minut.

– Me kristityt emme ajattele, että lääketieteellinen työ olisi jotain muuta kuin mitä Jumala tekee. Myös hoitajien ja lääkärin työ on Jumalan työtä, Arto Antturi pohtii.

Samassa sairaalahuoneessa oli viikon ajan kaksi somalimiestä. Ilman kuulokkeita Arto ei pystynyt kuuntelemaan vaikkapa Johannes-passiota pitkäperjantaina. Huonetoverit pitivät säännöllisesti hiljaiset rukoushetkensä ja saivat myös toisiltaan tukea.

– Kuulin toisen välillä yöllä kuiskaavan hiljaa muslimien tutun rukouksen ’Allahu akbar’ (Jumala on suurin). Se kuulosti melko samanlaiselta kuin äitini, kun hän monien töiden ja lapsien parissa huokaisi kiitoksen Jeesuksen puoleen.

– Aloin pohtia omaa rukoustani: mistä se tulee ja millaista se on, pitääkö esimerkiksi saada kuunnella jokin passio voidakseen virittyä rukoukseen. Ei, rukouksen täytyy nousta sydämestä.

Pienikin kipinä ja kaipaus yhteyteen Jumalan kanssa riittää.

– Ihmisen sydämessä on vähän, mutta pienikin kipinä ja kaipaus yhteyteen Jumalan kanssa riittää.

– ’Herra armahda’ ja Isä Meidän -rukous ovat olleet minulle tärkeitä.

Kun viereisessä sängyssä somalimies tajusi myös Arton rukoilevan, hän oli ilahtunut.

– Ensin hän kysyi, olenko muslimi. Kun kerroin olevani rukoileva kristitty, hän sanoi arvostavansa sitä. Sain siunata heidät, kun he lähtivät.

– Kyllä tällaisessa tilanteessa jumalasuhde joutuu arvioitavaksi. Joillekin on tärkeää, ettei ihmisen pinnallista tapauskovaisuutta saa arvostella. Minusta se ei ole hyvä argumentti.

Arto Antturin mielestä on tärkeää, että ihminen tutkii itseään, eikä sen merkitystä pidä sivuuttaa.

– Jokainen meistä joutuu kohtaamaan Luojansa. Jotta olisi valmis, on tärkeää, että on tutkinut itseään.

Mistä haaveilet, kun kuntosi kohenee ja pääset kotiin?

– Haluaisin olla metsässä, kuuluu lyhyt vastaus.

Entä mitä haluaisit sanoa seurakuntalaisillesi, jos nyt pitäisit heille hartauden?

– Olen liian herkällä mielellä, ehkä vain itkisin. Mutta haluan rohkaista henkilökohtaiseen rukouselämään ja oman rukouselämän tutkimiseen, sellaiseen pelkistettyyn huokaukseen.

Lue Tiina Antturin kokemuksista: ”Tämä epidemia on suuri opetus – emme voi kontrolloida elämää”, sanoo Tiina Antturi, jonka kotiin koronavirus tunkeutui

ja ajatuksista kehitysyhteistyössä: ”Yhteen tuleminen lisää toivoa ja mahdollisuuksia selvitä”, sanoo Suomen World Visionin toiminnanjohtaja Tiina Antturi