Tänään heräsin siihen mitä pelkäsin nukkumaan mennessäni: kännykkään tulleiden viestien piipahteluun. Viestit kertoivat uutista Venäjän täydestä hyökkäyksestä Ukrainaan. Vaikka tätä aamua on osattu peläten odottaa, on olo kuitenkin epätodellinen. Tuhannen kilometrin päässä Suomesta oma rajanaapurimme valloittaa nyt pienempäänsä.

Vajaan tuhannen kilometrin päässä Suomesta oma rajanaapurimme valloittaa nyt pienempäänsä.

Viime sunnuntain Leijonien olympiavoitto Venäjästä oli meidän suomalaisten mielissä makea, ainakin omassa mielessäni iloa himmensi tietoisuus Venäjän uhkasta Ukrainan rajoilla. Moni meistä ei ole vieraillut Ukrainassa. Ehkä emme tunne sieltä ketään.

Ukrainan historia on risainen, täynnä sotaa ja myllerrystä jokseenkin koko historian ajan. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Saksa ja Itävalta-Unkari valloittivat suuren osan aluetta. Eri vaiheiden jälkeen 1922 Ukrainan neuvostotasavallasta tuli Neuvostoliiton perustajajäsen.

Toisessa maailmansodassa 1941 Ukraina joutui natsi-Saksan miehittämäksi kolmeksi vuodeksi julmin seurauksin.

Toisessa maailmansodassa 1941 Ukraina joutui natsi-Saksan miehittämäksi kolmeksi vuodeksi julmin seurauksin. Siellä tapahtui esimerkiksi yksi holokaustin suurimmista joukkomurhista, kun kahden päivän aikana Kiovan lähellä surmattiin lähes 34000 juutalaista. Maassa tapettiin sodassa noina vuosina kaikkiaan lähes miljoona ihmistä.

1949 Ukrainan puoluejohtaja Nikita Hruštšov nousi NL:n johtoon. 1970-luvulla venäläistäminen eteni ja kansallismieliset toisinajattelijat saatiin pois näkyvistä.

1986 aluetta kohtasi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus. Kun Ukraina itsenäistyi NL:n romahduksen aikaan 1991, alkoivat poliittisesti ja taloudellisesti epävakaat ajat.

Tämä kriisi alkoi kahdeksan vuotta sitten, tai jo aiemmin Ukrainan oranssin vallankumouksen aikaan 2004.

Länsimaisen demokratian ja elämänmuodon vakiinnuttaminen maassa ei ole ollut helppoa. Ukrainan ja Venäjän rajat eivät ole olleet lainkaan ongelmattomat historian, eivätkä väestön rakenteen näkökulmasta.

Länsi-Ukrainassa väestö on perinteisesti ollut identiteetiltään enemmän ukrainalaista ja kansallishenkistä kuin Itä-Ukrainassa, jossa puhutaan enemmän venäjää ja jossa myös on suurempi venäläinen väestö.

Tämä kriisi alkoi kahdeksan vuotta sitten, tai jo aiemmin Ukrainan oranssin vallankumouksen aikaan 2004. Marraskuussa 2013 Ukrainan venäjämielinen presidentti Viktor Janukovytš hylkäsi EU:n kauppa- ja yhteistyösopimuksen Venäjän mieliksi. Tämän jälkeen länsimieliset mielenosoittajat valtasivat Kiovan kadut. Tilanne jatkui, kunnes helmikuun 2014 lopulla tilanne muuttui väkivaltaiseksi ja lopulta presidentti erotettiin.

Tämän jälkeen Venäjä miehitti Krimin niemimaan ja alkoi tukea Itä-Ukrainan venäjämielisiä separatisteja sotilaallisesti. Syttyi Itä-Ukrainan sota, jossa Venäjä on tähän saakka kieltänyt olevansa osapuoli, vaikka se on tosiasiallisesti sitä ollut.

Ukraina on vakiintunut Venäjän mielestä liiaksi länsimaiseksi demokratiaksi, jolla on selkeä halu suuntautua länteen. Sitä ei ”isoveli” Venäjä voinut sietää.

Ukraina on nyt 30 vuoden itsenäisyyden aikana vakiintunut Venäjän mielestä liiaksi länsimaiseksi demokratiaksi, jolla on selkeä ja johdonmukainen halu suuntautua länteen ja toimia eurooppalaisena valtiona. Sitä ei ”isoveli” Venäjä enää voinut sietää, vaan nyt päätti, että Ukraina palautetaan osaksi Venäjän etupiiriä.

Maanantaina (21.2.) presidentti Vladimir Putin esitti venäläisyleisölle oman näytelmänsä, jossa Venäjän tunkeutuminen Ukrainaan esiteltiin ikään kuin laillisena toimena. Ensin Putin ja duuma tunnustivat Venäjän separatistialueelle perustamansa nukkevaltiot eli Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavallat” itsenäisiksi valtioiksi ja allekirjoitti sitten niiden edustajien kanssa yhteistyö- ja avunantosopimukset.

Tämän jälkeen Putin lähetti venäläissotilaat ”turvaamaan rauhaa” alueelle ukrainalaisjoukkoja vastaan ja piti diktaattorimaisen puheen, jossa käytännössä kyseenalaisti koko itsenäisen Ukrainan olemassaolon.

Separatistialueilta Venäjä on viime ajat ”evakuoinut” paikallista väestöä propagandatarkoituksessa Venäjän puolelle. Ilmeisesti jo aiemmin noin miljoonalle heistä on annettu Venäjän passi.

Ukrainalaiset 2,5 miljoonan asukkaan Kiovassa, noin 60 km Valko-Venäjän rajalta, ovat pakanneet autoja valmiiksi pakoa varten, jotkut jo liikkeellä. Samoin 1,5 miljoonan asukkaan Harkovassa, joka on noin 40 km päässä itärajalta. Viisumeja on haettu paljon.

Minua kylmäsi, kun eilen Facebookissa katsoin Ukrainan armeijan ilmoitusta, jossa kerrottiin reserviläisten kutsumisesta asepalvelukseen. Nyt varhain aamulla (24.2.) Ukrainan rajoilla olleet 190 000 sotilasta niin Venäjän kuin Valko-Venäjänkin puolella ovat hyökänneet eri rintamilla, ensin ilmaiskuin.

Suomen rajoilla ei ole 190 000 venäläissotilasta valmiudessa piirittämään pääkaupunkiamme, mutta joudumme väkisin palaamaan omaan historiaamme ja talvisodan alun tunnelmiin, kun lavastettujen Mainilan laukausten jälkeen rajoillemme sijoitetut venäläisjoukot hyökkäsivät. Maansa itsenäisyyttä vaalivat ja viime ajat länteen suuntautuneet ukrainalaiset ovat nyt kovin samankaltaisessa tilanteessa, kuin Suomi talvisodan alkaessa 1939.

Geopolitiikan ohella taustalla on venäläisen messiaanisuuden ajatus, jossa yhdistyvät kansallismielisyys ja ortodoksinen uskonto.

Ukrainan ja Venäjän välisessä kriisissä myös uskonnolla on merkittävä roolinsa, vaikkei sitä juuri tunneta. Geopolitiikan eli Venäjän oman etupiirin turvaamisen ohella taustalla on eräänlainen venäläisen messiaanisuuden ajatus, jossa yhdistyvät kansallismielisyys ja ortodoksinen uskonto.

Joulukuussa 2018 Ukrainan kolme ortodoksikirkkoa (pääosin) yhdistyivät Ukrainan ortodoksikirkoksi, joka pian sen jälkeen irrottautui Moskovan patriarkaatin alaisuudesta. (Tarkennus 24.2. klo 20.16: Yhdistymiskokouksessa vain osa Moskovan alaisista seurakunnista liittyi uuteen yhdistyneeseen ortodoksiseen kirkkoon ja maassa toimii edelleen myös Moskovan alainen kirkko). Ukrainan kirkon itsenäistyminen ja siirtyminen enemmän ”läntiseen piiriin” oli Venäjälle kova pala nieltäväksi.

Onko Eurooppa jättämässä ukrainalaiset oman onnensa nojaan?

2019 Ukrainan presidentiksi valittiin nuori protestiehdokas politiikan ulkopuolelta, tv-koomikkona tutuksi tullut Volodymyr Zelenskyi, joka on nyt äärettömän vaikean paikan edessä maansa asevoimien ylipäällikkönä. EU yrittää tukea maata pakottein, mutta Putinin pyrkimysten edessä se tuntuu kovin vähäiseltä vastarinnalta. Onko Eurooppa mukaan lukien me suomalaiset jättämässä ukrainalaiset oman onnensa nojaan?

Alkuviikosta somessa tuli vastaani tuore kuva ukrainalaisnaisista polvillaan lumihangessa rukoilemassa. Se pysäytti. Tuli voimakas tarve polvistua heidän rinnalleen.

Jos uhka ja sota olisi Suomen rajoilla, olisimmeko yhteistuumin polvillamme Kaikkivaltiaan edessä – kuten vuonna 1939?

Kirjoittaja Merja Eräpolku on Kristillisdemokraattien tiedottaja ja KD-lehden osa-aikainen toimittaja.