”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki.” Tämä virke sopii mielestäni Venäjän ortodoksisen kirkon johtoon.

Alun perin seppä Högman nosti virkkeen esiin Thomas Wilcoxin ”Kalliista hunajanpisarasta” hoitaessaan nuoren Paavo Ruotsalaisen sielua. Yleensä siihen liitetään kuvaus siitä, mikä puuttuu: ”Jeesuksen Kristuksen sisällinen tunteminen”.

Ortodoksina olen viimeiset pari viikkoa yrittänyt hahmottaa Kremlin ja Venäjän ortodoksisen kirkon johdon ajattelua.
Viimeisin lukaisemani teksti on Sherr, James; Kullamaa, Kaarel: The Russian Orthodox Church: Faith, Power and Conquest, 2019, International Centre for Defence and Security, Estonia. Siitä käy ilmi, miten läheinen ja tiivis suhde kirkolla, valtiolla ja tiedustelupalvelulla on ollut Putinin valtakauden alusta alkaen. Tämän vahvistavat aiemmin lukemani analyysit.

Mikä on pohjimmiltaan mahdollistanut onnettoman tilanteen? Mielestäni syitä ”yhden puuttumiseen” ovat ainakin seuraavat:

• Kirkko on liian hierarkkinen. Kun Neuvostoliiton aikana KGB otti kirkon johtopaikat hallintaansa, kansan ei ole ollut sen jälkeen mahdollista vaihtaa johtoa. Hierarkia määrää ylhäältä alas ja täydentää itseään, eli johtopaikoilta määrätään piispojen ja pappien valinnat.
• Kirkko käyttää liturgioissa kirkkoslaavia ja liturgioiden rikas sisältö ei tavoita ortodokseja toisin kuin esimerkiksi Ukrainan itsenäisessä ortodoksisessa kirkossa tai Suomessa, jossa käytetään kansan kieltä. Teologian ja erityisesti Raamatun tuntemus maallikoiden keskuudessa jää heikoksi.
• Kirkolla on kulttuurisesti vahva asema kansallismielisyyden tukijana ja se on rikastunut. Jos mukaan lasketaan Moskovan patriarkaatin alaiset kirkot, ne käsittävät reilusti yli puolet maailman ortodokseista. Suurimpana ja rikkaimpana Venäjän kirkolla on ote monesta ortodoksikirkosta alueensa ulkopuolella, ja sitä käytetään Venäjän ulkopolitiikan välineenä.
• Ylen uutisen mukaan vain 2 prosenttia venäläisistä ortodokseista käy säännöllisesti liturgioissa.

Samalla tavalla kuin patriarkka Kirill likaa ortodoksisuuden ja kristinuskon sisällön, hän likaa myös arvokonservatiivisuuden sisällön.

Vedän näistä tiedoista muutaman johtopäätöksen:

Johtopäätös 1: Kun ”yksi puuttuu”, puuttuu sen mukana kaikki. Venäjän kirkon ja poliittisen johdon pyrkimys esittäytyä arvokonservatiivien airuena maailmassa on syvästi valheellinen. Arvokonservatiivisuuteen kuuluvat perusarvot kuin vapaus, vastuu, totuus, hyvyys ja rakkaus, joita kaikkia Venäjän poliittinen ja kirkollinen johto vääristelee. Samalla tavalla kuin patriarkka Kirill likaa ortodoksisuuden ja kristinuskon sisällön, hän likaa myös arvokonservatiivisuuden sisällön.

Johtopäätös 2: Ei ole näkyvissä tilannetta, että Venäjän kirkon johto muuttaisi linjaansa, vaan venäläiset pyrkivät ottamaan johtoaseman ortodoksisuudessa omien tavoitteidensa mukaisesti vastoin esimerkiksi Konstantinopolin ja Alexandrian patriarkaatteja. Ukrainan sota riisui maskit. Venäjä jakaa ortodoksista maailmaa ja katkoo ekumeenisia suhteita. On valittava puolensa ja onneksi Suomen ortodoksisella kirkolla on selkeän tuomitseva kanta sotaan ja Venäjän kirkon linjauksiin.

Johtopäätös 3: Meillä Suomessakin ortodoksisella kirkollamme on syytä vähentää pappiskeskeisyyttä ja hierarkkisuutta, lisätä ekumeenisia pyrkimyksiä, vahvistaa teologista opetusta maallikoiden keskuudessa ja saada jäsenensä useammin liturgioihin, joissa Jeesuksen Kristuksen sisällinen tuntemus rakentuu.

Kirjoittaja Esa Erävalo lohjalainen ortodoksisen seurakunnan jäsen ja suorittanut maisterin tutkinnon ortodoksisesta teologiasta.