Tieto on politiikan läpäisevä ilmiö. Hiljattain olen herännyt siihen, miten digitalisoituvassa maailmassamme politiikasta on yhä enemmän tullut tiedonhallintaan liittyvää päätöksentekoa. Ilman tietoa ei ole verotusta, ei sosiaaliturvaa, ei koulutusta, ei terveydenhuollon palveluita, ei lainvalvontaa, ei kansalaisuutta.

Tietoa on yhä enemmän. Yhtäällä tiedon lisäämistä tarjotaan ratkaisuna lähes joka ongelmaan ilmastonmuutoksesta alkaen. Tehokkuuden tavoittelu, riskien minimointi ja turvallisuuden korostaminen lisää myös mittaamisen ja valvonnan tarvetta. Ehkä lupaamme kansalaisille liikaa. Ylimitoitettu hallinnan ja riskittömyyden tavoittelu voi johtaa tyranniaan turvallisuuden nimissä, mistä on esimerkkejä jo ympäri maailmaa.

Hallitus valmistelee parhaillaan useita suoraan henkilötietoihimme liittyviä esityksiä: digitaalinen henkilöllisyys, potilastietolain uudistus, laki sukupuolen vahvistamisesta ja paljon muuta.

Potilastietojärjestelmissä esiintyy varsin yleisesti virheellisiä tietoja, joista voi olla paljon harmia. Virheellisen tiedon korjaaminen on erittäin vaikeaa, koska tiedon yleensä voi korjata ainoastaan merkinnän tehnyt terveydenhuollon taho. Kiireessä virheitä sattuu. Kun sosiaalitoimen ja terveydenhuollon potilastietojärjestelmät yhdistetään, lisääntyy tehokkuus ja tieto liikkuu paremmin, mutta myös virheet leviävät laajemmalle. Toisaalta erilaisten potilastietojärjestelmien erillisyys vaikeuttaa tiedonkulkua.

Olemme ensi kertaa tilanteessa, missä väestötietoihin tallennetaan tietoa ihmisen subjektiivisesta kokemuksesta.

Hallituksen valmistelema esitys ”laiksi sukupuolen vahvistamisesta” tekee sukupuolesta ennen kaikkea tietopoliittisen kysymyksen. Jos sukupuolella (mies, nainen, isä, äiti) aletaan tarkoittaa ihmisen identiteettikokemusta ja sukupuolen voi väestötietoihin vaihtaa hakemuksesta ilman lääketieteellistä selvitystä ja mitään fysiologisia muutoksia, kuten hallitus esittää, olemme ensi kertaa tilanteessa, missä väestötietoihin tallennetaan tietoa ihmisen subjektiivisesta kokemuksesta, tunteista. Mitä hyötyä sellaisen tiedon säilyttämisestä on?

Toisaalla samaan aikaan yhdysvaltalaiset digijätit – ja niiden ties mitkä kumppaniyritykset ja valtiolliset toimijat – tietävät meistä jo monin verroin enemmän ja henkilökohtaisempia asioita kuin valtio. Mille kaikille tahoille nämä tiedot leviävät, ja mihin tietoja käytetään? Meistä kerätyn tiedon määrää ja sen vaikutusta pohditaan muun muassa Sitran juuri julkaisemassa Digivalta-selvityksessä.

EU pyrkii rajoittamaan digijättien valtaa parlamentin jo hyväksymällä digipalvelusäädöksellä (DSA) ja digimarkkinasäädöksellä (DMA). Digitaalisiin palveluihin ja alustatalouteen liittyvissä kiistoissa kiistellään siitä, kuka omistaa rahanarvoisen tiedon sinun ruokamieltymyksistäsi ja yhteiskunnallisista ajatuksistasi.

Ihmisten henkilökohtaisiin tietoihin liittyy useita tiedonhallintaan liittyviä kysymyksiä, jotka ovat sekä käytännöllisiä, että syvällisiä ja arvolatautuneita. Tietojen käsittelyyn liittyy esimerkiksi seuraavia kysymyksiä:

• Mihin tietoa tarvitaan?
• Mitä tietomerkintä tarkoittaa?
• Miten tiedon paikkansapitävyys varmistetaan?
• Mitä tietoa säilytetään missäkin?
• Kauanko tieto säilyy?
• Miten ja millä perusteella tietoa voidaan muuttaa/korjata?
• Kenellä on pääsy tietoon? Onko tieto julkinen?
• Miten tietoturvallisuus järjestetään?
• Mitä hyötyä tiedosta on ihmiselle, yhteiskunnalle, työntekijälle, työnantajalle, demokratialle, jne.?
• Mitä haittaa tiedosta on? Voiko se olla harhaanjohtavaa?

Synnyttäisikö lobbausrekisteri siis hyödyllistä tietoa, vai voiko kerätty tieto joissain tapauksissa johtaa kansalaisia ja tutkijoita harhaan?

Yksi esimerkki tiedon haasteista on hallituksen esittämä ns. lobbausrekisterilaki.

Esitysluonnoksen mukaan pienetkin kansalaisjärjestöt joutuisivat vastaisuudessa rekisteröimään yhteydenottonsa päättäjiin. Sitä vastoin, jos ison kaivosyhtiön toimitusjohtaja tarjoaa kaivosasioista vastaavalle ministerille illallisen (ja vaikka kutsuu lomalle Rivieralle), tämä ei ole lobbausta, eikä tietoa siitä jää mihinkään. Kummalla on enemmän merkitystä päätöksenteon kannalta? Emme kuitenkaan voi alkaa vaatimaan yksityisten tapaamisten kirjaamista viranomaisten tietoon. Rekisteri missaisi myös ulkomailta tulevan lobbauksen.

Synnyttäisikö lobbausrekisteri siis hyödyllistä tietoa, vai voiko kerätty tieto joissain tapauksissa johtaa kansalaisia ja tutkijoita harhaan?

Entä sitten monia huolestuttava esitys laiksi digitaalisesta henkilöllisyydestä?

Käytämme jo nyt suurta osaa tärkeimmistä arjen palveluista netissä ja kirjaudumme mm. erilaisiin viranomaisten järjestelmiin liikepankkien tarjoaman vahvan tunnistautumisen kautta. Olisiko parempi, jos julkinen valta tarjoaisi henkilöllisyyden todentamispalvelun keskitetysti yksityisten toimijoiden sijaan?

Sähköinen asiointi on tehokasta ja sen merkitys kasvaa entisestään. Digitaalisen identiteetin voi rakentaa kunnioittaen kansalaisten itsemääräämisoikeutta omiin tietoihinsa ja yksityisyyden suojaan, tai sitten ei. Ehdotetussa laissa korostetaan yksilön omaa valtaa päättää siitä, mitä henkilökohtaisia tietoja antaa minnekin, eli ns. omadata-ajattelua. Perustuslakivaliokunta on pitänyt tiedollista itsemääräämisoikeutta henkilötietojen suojan kannalta keskeisenä oikeutena. Esitystä voit lukea ja arvioida itse.

Kaupallisessa netissä kansalaisella ei ole tällä hetkellä käytännössä mitään valtaa siihen, mihin hänen tietonsa leviävät.

Kaupallisessa netissä kansalaisella ei ole tällä hetkellä käytännössä mitään valtaa siihen, mihin hänen tietonsa leviävät.

Toisaalta kysymys on myös vallan hajauttamisesta ja keskittämisestä. Hajautettu ”identiteetti” on myös vaihtoehtoinen kehityskulku. Yksityinen sektori on rakentanut sähköisen tunnistautumisen järjestelmät vuosikymmeniä sitten, julkinen sektori vasta aloittelee. Joka tapauksessa välttämätöntä on vastaisuudessakin tarjota vaihtoehtoinen tunnistusväline kaikille, jotka eivät voi tai halua käyttää digitaalista henkilöllisyystodistusta esimerkiksi kännykässä samoin kuin kriisitilanteiden varalta.

Summa summarum. Tietopolitiikkaa esitetään kokonaan uudeksi politiikkalohkoksi. On vahvasti alkanut näyttää siltä, että siihen on perustelut.

Tapio Luoma-aho on Kompassi-ajatushautomon toiminnanjohtaja